Opimme luvussa 5, että talouskasvua tarvitaan köyhyyden poistamiseen ja hyvinvoinnin kasvattamiseen. Talouskasvu on tehokas – ja itse asiassa ainoa – ratkaisu köyhyyteen ja sen mukanaan tuomiin ongelmiin. Mutta onko jatkuva talouskasvu mahdollista niukkojen luonnonvarojen maailmassa? Onko kasvu edes toivottavaa, jos luonnonvarat ehtyvät ja ympäristö pilaantuu? Voidaanko tulevien sukupolvien elintaso ja hyvinvointi varmistaa ja samalla ratkaista köyhyyden ongelmat?

Luonnonvaroja käytetään tuotannon raaka-aineina. Esimerkiksi malmeja käytetään metallien ja puuta paperin valmistuksessa. Tuotannossa tarvittava energia saadaan polttoaineista sekä ydin-, vesi-, tuuli- ja aurinkovoimasta. Polttoaineiden osuus ihmiskunnan vuotuisesta energiankulutuksesta on yli 90 % (kuvio 1). Siitä puolestaan fossiilisten polttoaineiden – kivihiilen, öljyn ja maakaasun – osuus on 90 % ja biomassan – puun, turpeen, peltokasvien ja eläinlannan – osuus 10 %. Biomassa on yleistä kehitysmaissa, joiden käyttämästä energiasta kolmasosa saadaan puuta tai lantaa polttamalla.

Polttoaineiden käytöstä aiheutuu ihmisille ja ympäristölle haitallisia päästöjä: pienhiukkasia ja raskasmetalleja sekä rikin, typen ja hiilen oksideja. Pienhiukkaset ja raskasmetallit vaikuttavat suoraan ihmisten terveyteen ja viihtyvyyteen. Rikki ja typpi muodostavat ilmassa olevan vesihöyryn kanssa happoja, jota happamoittavat ja rehevöittävät vesistöjä sekä vaurioittavat metsiä. Myös rakennukset kärsivät materiaalien syöpyessä. Hiilidioksidipäästöt ovat aiheuttaneet maapallon ilmaston keskilämpötilan nousun. Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta luonnon monimuotoisuus heikkenee, aavikoituminen kiihtyy, merenpinta nousee ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät.

Kurssin jaksossa 3 opimme, että luonnonvarojen liiallinen käyttö ja ympäristöongelmat aiheutuvat tuotannon negatiivista ulkoisvaikutuksista – siitä, että tuotannosta ulkopuolisille aiheutuvat kustannukset jäävät ottamatta huomioon päätöksenteossa. Ongelmat voidaan ratkaista periaatteessa yksinkertaisesti: asettamalla päästöille haittaverot tai määräkiintiöt. Niiden vaikutuksesta tuotteiden markkinahinnat nousevat, jolloin kulutus ja tuotanto vähenevät. Vanhin tiedossa oleva päästörajoitus on Lontoosta vuodelta 1273, jolloin kivihiilen käyttöä rajoitettiin ilmansaasteiden aiheuttamien terveysongelmien vuoksi.

Teollistumisesta alkaneen talouskasvun myötä monet ympäristöongelmat pahenivat pitkään, ennen kuin niitä ryhdyttiin torjumaan. Köyhyys oli – ja on monissa maissa vielä edelleen – niitä suurempi yhteiskunnallinen ongelma. Kuvio 3 osoittaa, että rikkidioksidipäästöt kasvoivat Suomessa nopeasti 1970-luvulle saakka, mutta ovat sen jälkeen supistuneet tasolle, jolla ne olivat sata vuotta sitten. Rikin aiheuttamat ongelmat ovat sen myötä ratkenneet.

Hiilidioksidipäästöt kasvoivat 2000-luvulle saakka ennen kuin suunta kääntyi. Ne ovat nyt vähentyneet 1970-luvun tasolleen. Suomen ilmastopolitiikan kunnianhimoisena tavoitteena on vähentää niitä edelleen ja päästä ensimmäisenä maailmassa hiilineutraaliksi yhteiskunnaksi vuoteen 2035 mennessä. Euroopan unioni pyrkii samaan 2050 mennessä. Hiilineutraalisuus tarkoittaa tilannetta, jossa hiilidioksidipäästöjä tuotetaan vain sen verran kuin hiilidioksidia poistuu ilmakehästä. Hiiltä sitovina nieluina toimivat esimerkiksi kasvavat metsät. Kyse on siten osittain siitä, käytetäänkö metsiä teollisuuden raaka-aineeksi vai ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Suomen toimenpiteitä ilmastonmuutoksen torjumiseksi käsitellään hallituksen selonteossa ’Ympäristöpolitiikkaa: Hiilineutraali Suomi 2035’

Suomessa havahduttiin ympäristöpolitiikan tarpeeseen 1960-luvulla, kun maatalouden lannoitteet, yhdyskuntien jätevedet ja metsäteollisuuden päästöt olivat jo pitkään heikentäneet jokien ja järvien vesien laatua ja haitanneet niiden virkistyskäyttöä. Lainsäädännön sekä hallinnollisten ja taloudellisten ohjauskeinojen avulla on päästy hyviin tuloksiin, sillä vesistöt ovat nyt paremmassa kunnossa kuin vuosikymmeniin. Suomen ympäristökeskuksen mukaan järvien pinta-alasta liki 90 % ja jokivesistä 70 % on taas hyvässä tai erinomaisessa kunnossa, kuten ne olivat 1950-luvullakin.

Happamana sateena maahan laskeutuva rikkidioksidi nousi suurimmaksi ympäristöhuoleksi 1980-luvulla. Järviä happamoitui ja nuoria metsiä kuoli. Rikkidioksidia kulkeutui ilmavirtausten mukana myös naapurimaistamme, erityisesti Puolasta, Virosta ja silloisesta Neuvostoliitosta. Ongelman hoitaminen vaati siksi omien ohjaustoimien lisäksi kansainvälistä yhteistyötä. Rikkipäästöjen vähentämisestä sovittiin YK:n johdolla vuonna 1985 ns. Helsingin pöytäkirjassa, jonka allekirjoitti 25 eurooppalaista valtiota. Tulokset ovat olleet muuallakin yhtä hyviä kuin Suomessa. Päästöt ovat vähentyneet lähes 90 % 1980-luvusta.

Eräiden ympäristöongelmien ratkaisemiseeen liittyvästä onnistuneesta yhteistyöstä kirjoitetaan Helsingin Sanomien artikkelissa ’Maailma teki uskomattoman tempun ja torjui happosateet ja otsonikadon’

Nämä myönteiset kokemukset antavat toivoa siitä, että myös ilmastonmuutos on ratkaistavissa. Sen kielteisiä vaikutuksia voidaan vähentää merkittävästi, jos maapallon keskilämpötilan nousu saadaan rajoitettua alle kahteen asteeseen verrattuna aikaan ennen teollisia vallankumouksia. Nyt ilmasto on lämmennyt jo asteen verran, Suomessa yli 2 astetta. Ilman toimenpiteitä maapallon keskilämpötilan arvellaan nousevan vuoteen 2100 mennessä jopa 4 astetta korkeammaksi kuin, mitä se oli 1700-luvun lopulla.

Ilmastonmuutos poikkeaa kuitenkin kahdella ratkaisevalla tavalla aiemmista ongelmista. Ensimmäinen on sen globaali luonne. Kuten jaksossa 3 opittiin, kyseessä on aidosti globaali ongelma. Missä tahansa maassa ilmaan päästetty hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehään kaikkialla. Yhdelläkään maalla ei siksi ole kannustetta ryhtyä yksin päästöjä vähentämään. Kustannukset olisivat suuret mutta hyödyt pienet. Kansainvälisten sopimusten tekeminen on lisäksi vaikeampaa YK:n kaikkien 193 jäsenmaan kesken kuin 25 valtion Helsingin pöytäkirjassa. Mukaan pitäisi saada myös sellaiset maat, jotka itse hyötyvät ilmaston lämpenemisestä.

Toinen poikkeus on fossiilisten polttoaineiden suuri merkitys energian kulutuksessa. Talouskasvun tarvitsemasta energiasta lähes 90 % tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla (kuvio 1). Maailma on siten käytännössä täysin riippuvainen hiilidioksidipäästöjä aiheuttavista energianlähteistä. Vaihtoehdot – ydinvoima, vesi, tuuli ja aurinko – ovat vielä teknisesti vaikeita ja kalliita hyödyntää.

Jaksossa 3 esitettiin, että ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi olisi hiilidioksidipäästöille asetettava sellainen maailmanlaajuinen hinta – joko verona tai päästöoikeuksien kaupan kautta – joka vastaa päästöjen yhteiskunnallista kustannusta. Tuotanto supistuisi ja haitat vähenisivät. Hinta tulisi asettaa samaksi kaikissa maissa, sillä muussa tapauksessa tuotantoa siirtyy sinne, missä päästöt ovat halvempia.

Nykyään noin 60 maata ohjaa hiilidioksidipäästöjensä hintaa. Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan keskimääräinen hinta on vain 2 euroa tonnilta. Sen tulisi nousta 75 euroon, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin hidastumaan. Euroopan unionissa on käytössä päästöoikeuksien kaupan järjestelmä. Viranomaiset myöntävät yrityksille päästölupia, joilla ne voi käydä keskenään kauppaa. Ne myyvät, joilla lupia on tarvetta enemmän, ja ne ostavat, joilla tilanne on päinvastainen. Päästöluvalle muodostuu markkinahinta. Se oli vain 25 euroa vielä vuoden 2020 keväällä, mutta nousi ilmastopolitiikan kiristämisen seurauksena jo yli 80:n euron vuoden 2021 lopussa.

Aihetta on käsitelty Helsingin Sanomien artikkeleissa Näin päästökauppa toimii ja Hiilen hinta

Hiilidioksidipäästöjen hinnan noustessa fossiilisten polttoaineiden kustannukset kasvavat. Yritykset siirtyvät vaihtoehtoisiin, uusiutuviin energialähteisiin. Hiilen korkea hinta luo myös kannusteen kehittää uusia ideoita uusiutuvien energialähteiden hyödyntämiseksi. Elleivät yritykset näissä toimissa onnistu, tuotantoa joudutaan supistamaan. Joka tapauksessa ilmastopolitiikka toimii, kuten sen on ajateltukin, sillä päästöt vähenevät. Kuviosta 5 näkyy, että näin on tapahtunut sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Suomen osalta sama asia havaittiin jo kuviossa 3.

Ongelmana on muu maailma. Päästöt ovat kasvaneet kaiken aikaa. Erityisen voimakkaasti ne ovat kasvaneet Kiinassa, jonka talouskasvu on perustunut nopeaan teollistumiseen. Kiinan päästöt ovat jo yhtä suuret kuin Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteensä, mutta jos päästöt lasketaan asukasta kohden, ne ovat kuitenkin edelleen selvästi pienemmät. Energian kallistuminen hidastaa väistämättä talouskasvua. Elintasoerojen supistuminen hidastuu. Kiinaa ja Intiaa on siksi vaikea saada mukaan kansainvälisiin ilmastosopimuksiin, ellei kasvun hidastumista korvata. Köyhemmissä maissa tilanne on vieläkin vaikeampi. Vastakkain ovat köyhyyden vähentäminen ja ilmastonmuutoksen hillintä. Paitsi ympäristöstä kyse on siten myös oikeudenmukaisuudesta.

YK:n johdolla käytävien ilmastoneuvotteluiden tavoitteena on pitää maapallon lämpötilan nousu selvästi alle kahden asteen. Jotta tähän päästäisiin, tulisi koko maailman hiilidioksidipäästöjen supistua poistojen tasolle vuoteen 2050 mennessä ja sen jälkeen niitä pienemmiksi. Yhtenäinen hinta päästöille olisi tehokkain keino, mutta sellaista ei YK pysty määräysvallan puuttuessa itsenäisille valtioille asettamaan. YK ei myöskään voi määrätä rikkaita maita maksamaan köyhille maille korvauksia hyvinvointitappioista. YK voi vain suositella ja suostutella.

Kansainvälisiä ilmastoneuvotteluja on käyty jo vuodesta 1992 laihoin tuloksin. Huoli ilmastonmuutoksesta ei siten ole uusi asia, ja ilmastonmuutoksen vaikutukset on tiedetty jo 30 vuoden ajan. Vuonna 2015 pidetyssä Pariisin kokouksessa sovittiin, että jokainen valtio pyrkii vapaaehtoisesti torjumaan ilmaston lämpenemistä, asettaa itse omat kansalliset tavoitteensa ja päättää keinoista. Yhdysvallat ehti jo presidentti Trumpin kaudella irtautua tästä sopimuksesta, mutta on presidentti Bidenin johdolla palannut takaisin. Kiina puolestaan ei ole lupautunut avustamaan köyhempiä maita. Euroopan unioni on ilmastopolitiikassaan edistyksellisin ja pyrkii hiilineutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä. EU:n osuus hiilidioksidin kokonaispäästöistä on kuitenkin vain 10 prosenttia, joten se ei yksin pysty ilmastonmuutosta pysäyttämään.

Taloudellisen kasvun tarpeellisuudesta käytävässä keskustelussa ollaan yhtä mieltä siitä, että kasvua tarvitaan köyhyyden poistamiseen, eriarvoisuuden vähentämiseen ja hyvinvoinnin kasvattamiseen. Yhtä mieltä ollaan myös siitä, että materiaalisen kulutuksen kasvu on aiheuttanut luontotuhoa ja globaalin ilmastonmuutoksen, ja nämä uhkaavat hyvinvoinnin kasvua tulevaisuudessa. Jokseenkin yhtä mieltä ollaan siitäkin, että hyvinvoinnin kestävän kehityksen varmistamiseksi tarvitaan muutoksia energian ja luonnonvarojen käytössä, tuotanto- ja kulutustavoissa sekä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Erimielisyydet liittyvät siihen, pitäisikö rikkaiden kehittyneiden maiden jo luopua talouskasvun tavoittelusta.

Talouskasvun teoriaan perustuvan näkemyksen mukaan kasvusta luopuminen (ns. degrowth) ei ole välttämätöntä, kunhan talouskasvu on luonnonvarojen ja ympäristön kannalta kestävää. Kasvun tärkein lähde on nimittäin teknologia – tieto, ideat ja osaaminen siitä, miten valmistetaan tuotteita, joita kuluttamalla ihmiset tyydyttävät tarpeitaan. Teknologian kehitys ei itsessään ongelmia aiheuta. Tekonologia on lisäksi avainasemassa, kun hyvinvoinnin kehitystä kytketään irti materiaalisesta kulutuksesta, joka johtaa luonnonvarojen liikakäyttöön ja aiheuttaa ympäristöongelmia.

Kestävä kehitys määritellään sellaiseksi, joka tyydyttää nykyisen sukupolven tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Kehitys on kestävää silloin, kun yhteiskunnan hyvinvointi tulevaisuudessa on aina vähintään yhtä suuri kuin tämänhetkinen hyvinvointi. Kehitys on kestävää silloin, kun seuraaville sukupolville jätetään vähintään yhtä paljon mahdollisuuksia kuin meilläkin on ollut. Varallisuuteen luetaan mukaan aiemmin esillä olleet tuotannontekijät – teknologia, henkinen ja aineellinen pääoma – ja edellä käsitellyt luonnonvarat ja ympäristön tila.

Tällaista kestävyyden ehtoa kutsutaan heikon kestävyyden kriteeriksi. Valtaosa maailman maista täyttää sen. Vaikka monissa maissa luonnonvarat ovat vähentyneet, varallisuuden muut erät ovat vastaavasti kasvaneet. Tätä kriteeriä voidaan arvostella siitä, että sen mukaan luonnonvarat voidaan käyttää loppuun ja ympäristöä pilata, kunhan kansantalouden varallisuuden muut muodot kasvavat riittävästi. Niin kuitenkaan ei välttämättä ole. Luonnonvaroja ja ympäristöä esittävien omaisuuserien voi ajatella koostuvan useista osatekijöistä. Kriteeriä voidaan muokata sellaiseksi, jossa maapallon kantokyvylle ja elämälle tärkeille osatekijöille asetetaan rajat, joita ei saa rikkoa.

Heikolle kestävyydelle vaihtoehtoisen, vahvan kestävyyden kriteerin mukaan nykysukupolven tulee säilyttää luonnonvarojen määrä ja ympäristön tila kaikilta osin vähentymättöminä tulevia sukupolvia varten. Se ei siten salli sitä, että väheneviä luonnonvaroja voidaan korvata toisilla tai henkisellä ja aineellisella pääomalla.

Kestävyystulkinnat johtavat erilaiseen tapaan mitata taloudellisen kehityksen kestävyyttä. Vahvan kestävyyden ajattelu edellyttää yksittäisten luonnonvarojen määrän ja ympäristön tilaa kuvaavien muuttujien seurantaa. Heikon kestävyyden käsite sen sijaan sallii kestävyyden tarkastelun eri osatekijöitä yhdistävillä indikaattoreilla. Niitä on useita kymmeniä. Tunnetuimmat ovat aitojen säästöjen (genuine savings) indeksi ja ekologinen jalanjälki (ecological footprint).

Maailmanpankissa kehitetty aitojen säästöjen indeksi keskittyy lähinnä luonnonvarojen ja ympäristön arvon laskemiseen. Kehitys on kestävää, jos kiinteän ja henkisen pääoman kasvu riittää kattamaan luonnonvarojen ja ympäristön kulumisen. Maailmanpankin mukaan monet kehitysmaat ja kehittyvät maat ovat käyttäneet luonnonvarojaan kestämättömästi, teolliset maat puolestaan kestävästi.

Paljon julkisuutta saanut ekologinen jalanjälki arvioi sitä, kuinka suuri laskennallinen, hehtaareissa mitattu maa- ja vesialue tarvitaan ihmisten käyttämän ravinnon, materiaalien ja energian tuottamiseen. Se kattaa myös sen, kuinka paljon luontoon päätyy päästöjä ja jätteitä. Lisäksi arvioidaan, kuinka paljon pinta-alaa tarvitaan päästöjen ja jätteiden hajottamiseen ja neutralointiin. Suomen ekologisen jalanjäljen arvioidaan olevan maailman suurimpia asukasta kohti mitattuna.

Suomen ympäristön tila on monessa suhteessa parempi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun samaan aikaan investoinnit teknologiaan sekä kiinteään ja henkiseen pääomaan ovat kasvaneet, voi kehityksen tulkita olleen kestävää ainakin heikon kestävyyden kriteerin mukaan.

Suomi on kahdessa sukupolvessa noussut maailman vauraimpien ja onnellisimpien kansakuntien joukkoon. Voidaankin aiheellisesti väittää, että suomalaisten keskimääräinen hyvinvointi on parempi kuin koskaan ennen. Tästä ei tietenkään seuraa, että kaikki voivat hyvin. Havainto pitää paikkansa vain satunnaisesti valitun suomalaisen – esimerkiksi vielä syntymättömän lapsen – näkökulmasta.

Ilmastonmuutos uhkaa kuitenkin kehityksen kestävyyttä sekä meillä että muualla. Sen hillitsemisen keinot tiedetään, mutta ne vaativat kansainvälistä yhteistoimintaa. Sitä on vaikea saada aikaan ilman sopimusta siitä, että vielä köyhille maille annetaan samanlainen mahdollisuus rikastua kuin meilläkin on ollut.

Yhteiskuntien rikastuessa myös luonnonvarojen riittävyydestä ja ympäristön tilasta ryhdytään pitämään huolta. Kehitys on kestävää silloin, kun nykyisen sukupolven tarpeet voidaan tyydyttää viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Ilmastonmuutos uhkaa kehityksen kestävyyttä. Sen hillitsemisen keinot tunnetaan, mutta tarvittava kansainvälinen yhteistoiminta puuttuu. Ilmastosopimuksen tekeminen on vaikeaa yhtäältä siksi, että ilmastonmuutoksessa on kyse globaalista ulkoisvaikutuksesta, ja toisaalta siksi, ettei kehitysmailla ole rikkaiden maiden tavoin varaa fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseen. Köyhyys on monissa maissa vielä polttava ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan talouskasvua.

Lisätietoa aiheesta löydät Markku Ollikaisen ja Matti Pohjolan artikkelista Talouskasvu ja kestävä kehitys